Varoitus! Luvassa yritystä väsätä ajatustenjuoksua verbaaliseen muotoon.

Ärsyttävän pitkään kestäneen pientä puuhastelua sisältäneen treenaamattomuusjakson venyminen kuukausiksi alkaa pikkuhiljaa rasittamaan! Olen yrittänyt löytää sitä sisäistä motivaatiota ja potkua lähteä työstämään asioita eteenpäin, mutta koska kehitystä ei tunnu tapahtuvan, koitan puhaltaa jollain konstilla pienen pieneen kipinään roihua. Haluan takaisin sen pohjattomantuntuisen (tätähän se ei loppupeileissä ole ollut) innon treenata, suunnitella ja oppia. Pidän kovasti koirien kanssa puuhastelusta tavoitteellisesti. Nyt puuhastelu on tosiaan ollut puuhastelua päämäärättömästi “kunhan humpsutellaan” -meiningillä. Ei siinä - Nijissä on ollut viimeaikoina tuhottomasti tarmoa! Eli ehkä tällä hömppäilyllä on ollut jotain seurausta.

Mitä siis ollaan puuhailtu Nippen kanssa? Olen vahvistellut pk-kisoja ajatellen rutiineja samalla, kun ollaan pihalla telmuttu. Raiku on ollut mukana hengaamassa eli “treenaus” on ollut sellaisella “otetaan lennosta jotain” -syysteemillä. Eli istumista (nopeutta, jännitteitä), kutsu luo eteen tai sivulle (nopeus, tarkkuus -> vaatimus!), seuraamispätkiä (käännökset vasempaan -> takapään nopeus / tarkkuus) sekä maahanmenoja sivulla (nopeita tipahduksia! Jes!!) ja maahanmenoja lennosta missä koira sattuukin olemaan (ei niin nopeita, mutta nopeutta on taas löytynyt). Palkkana on ollut niin haalarin hihaan, purutyynyyn kuin narupalloon jallittamista. Nijin suuri rakkaus on “wannabee sutsukoira” -palkkaukset (haukutusta, kiinni tarttumista jne.). Naureskeltiinkin tässä, että pitää varmaan nyt ottaa niitä “koira roikkuu tyynyssä täydellä otteella” -kuvia, kun “koira roikkuu rätissä” -kuvia näkyy olevan monissa pentueilmoituksissa ;P Se, että belgi leikkii, pitäisi tosin olla melkoisen selviö - valitettavaa, ettei näin kuitenkaan aina ole.

Tapaus Raiku on opiskellut oikeastaan vain leikkimistä. Jonkin verran sivulletuloja ja seuraamisia sekä maahanmenoa sivulla ja muuten vaan. Olen siirtynyt osittain lelupalkkaukseen, etenkin maahanmenojen kanssa. Istumisenkin tuo osaa, vaikken muista sitä (ihan oikeasti!) tuolle koskaan opettaneeni varsinaisesti. Käskyn se kuitenkin tunnistaa, eikä juurikaan sekoita liikkeitä. Raiku on alkanut hoksaamaan, että lelu kannattaa tosiaan tuoda takaisinkin. Tässä on jonkin verran puutteita vielä, mutta aika hyvin tarjoaa lelua minulle (tökkii lelua reittä vasten). Palauttaa myös noudetun esineen (lelut tällä hetkellä siis) leikitettäväksi takaisin. Alkaisi hiljalleen olla aika siirtyä harppauksia eteenpäin tottistelujen saralla, mutta en ole saanut aikaiseksi. Raikun kanssa pitäisi uhrata niin paljon ajatusta, kun taas Nijin kanssa pystyy puuhastelemaan “vasemmalla kädellä”, koska tietää, mitä siltä voi vaatia ja millaista suoristusta sille haen. Jotenkin Raikun eteneminen jää Nijin varjoon tällä “puuhastellaan” -järjestelmällä. Tämä on yksi iso syy, miksi pitäisi ottaa niskasta tukeva ote ja sytyttää se kipinä treenata järjestelmällisesti.

Raikussa ei ole mitään vikaa, mutta minä en vain jaksa / osaa treenata. Jostain syystä poden kamalaa “en ossaa mittään” -tautia, enkä tästä syystä saa ajatuksia kasalle, miten tottikset rakentaisin. Visiota on joo, mutta alku tuntuu niin tuskaiselta. Tiedän, että homma lähtee rullaamaan jossain vaiheessa kuin itsestään, mutta siihen vaaditaan pientä potkua ohjaajan takalistoon. Tässä kohtaa hairahdan usein siihen, että menen pällistelemään muiden pentujen treenailua ja vertaan omiin. Koen itseni kamalan saamattomaksi ja vajoan yhä enemmän “en ossaa” -lausahduksen taa - huomaan tekeväni tätä myös treenatessani muiden seurassa. Sillä sekunnilla, kun menen tekemään pennun kanssa jotain, kaikki se “taito” katoaa kuin tuhka tuuleen. Tiedostan toki sen, että Raiku on tullut minulle vanhempana, hieman yllättäen, ja tätä kautta sen kanssa puuhastelussa on hieman verrattuna esim. Nijiin, jota on saanut alusta asti pohjustaa tulevaan ja joka on tullut minulle pikkupentuna selkeäksi mietittyjen visioiden jatkeeksi.

Kaiken tämän sopertamisen ideana taitaa olla, että haluan saada muutosta tapahtumaan omassa tekemisessä. Haluan saada sen tietynlaisen varmuuden treenaukseen, tunteen, että tiedän, mitä olen tekemässä. Nijin kanssa olen päässyt kiinni siihen moodiin, mutta Raikun kanssa tässä on isoja puutteita. Siimat on tavallaan jollain tapaa hukassa, koska alkukankeudet (tarkoitan näillä alkukankeuksilla sitä, ettei liikkeet ole niin pitkällä kuin haluaisin niiden jo olevan, joten tilanne seisoo, koska en saa inspistä / ajatusta treenata) sotkee ajatuksia. Lisäksi aika tuntuu kuluvan kuin siivillä, tässä kuvaa eilen 7 kk täyttäneestä Raiusta:

Kategoria: Kuulumisia Heta