Voihan luopumisen tuska! :D Tässä vanhoja muuttolaatikoita purkaessa ja uusia pakatessa olen huomannut, että olen melkoinen hamstraaja. Hypistelin varmaan jokaista eteentullutta paperia käsissäni ja naureskelin itsekseni, kun joku onnettoman pieni asia paperissa (alleviivaus tai joku kavereiden kanssa kimpassa piirretty kuva) sai muistot elämään Kannusajoilta sekä yläasteelta ja ala-asteeltakin. En voi käsittää, miten suunnattoman iso etuoikeus minulla on olla osa mielettömien ihmisten elämää - edes vaikka pienen hetken!

Olen tutustunut uudelleen vanhoihin koulukavereihin ala- ja yläasteelta viimeisen vuoden aikana, vaikka höllästi ollaankin pidetty yhteyksiä, mutta ei mitään sen suurempaa. Löysin jo jokin aika sitten vanhan kirjevihon (joo, ne oli niin pop pienessä kyläkoulussa), jota pidimme hyvän ystäväni kanssa ala-asteella ja voi vitsit, miten olen nauranut kippurassa kahden neitosen välisille keskusteluille :D On meillä ollut hauskaa! :D Muistelen, että kyseisen kirjevihon kirjoittelu päättyi, kun koulun rehtori sai sen näppeihinsä ja löysi juttuja reksistä itsestään.. ;P

Joskus niin toivoisin, että voisin palata ajassa taaksepäin nauttimaan niistä ajoista, kun olin vielä pieni ja huoleton. Toisaalta voisin haluta palata myös elämän ehkä suurimpaan käännehetkeen, Kannukseen, vatvomaan murrosikäisen mielen kimurantteja kysymyksiä ja etsimään elämää mullistavia vastauksia. Kannukseen muuttaessa oli elämä paljon yksinkertaisempaa, enkä vieläkään käsitä, miten minun pienissä aivoissa oli oikein kehkeytynyt idea hakea kyseiseen kouluun, “kauas” kotoa. Ei tehnyt edes kipeää muuttaa soluasuntoon tuntemattomien (okei, yhden tunsin!) ihmisten kanssa. Mieli oli avoin ja täynnä seikkailunhalua. Kaikkea uutta rytisi sisään aiheesta koirat ja mikäs sen mukavampaa! :) Elämä oli kuohuilevan belgikoiran tuoman lisämausteen ohella varsin mukavaa. Löysin ystäviä, joista on tullut nykyisin varsinaisia henkireikiä.

Kannuksen jälkeen elämä on ollut täynnä yläasteella hetkellisesti kohdattuja kysymyksiä: Mitä haluan tehdä? Kotikotona asuminen on tuonut joitain odottamattomia lisävivahteita elämään, enkä vieläkään käsitä, että miksi oikein täällä vielä olen :P Jostain syystä ensimmäisen lennon kotoa ottaneena ja takaisin palanneena, on vaikeampi tarttua taas niihin omiin siipiin ja rysäistä kohti uusia tyrskyjä ja käänteitä jonnekin muualle. Juu, olinhan toki vuoden Sotkamossa, mutta siitäkin ajasta varmaan puolet olin porukoilla ;P Olen kaiketi vähän turhan juurtunut tähän paikkaan. Oma rauha, tutut polut, kiva uimaranta, omat pellot, oma huone ja niin moni muu pienikin asia vain pitävät otteessa. Mikäs täällä ollessa :)

Uuden oman asunnon etsiminen on ollut melkoisen työlästä ja välillä on kalvannut ajatus, entä jos sittenkin jäisin tänne. Jotenkin sen uuden askeleen ottaminen on ollut kamalan vaivalloista, mutta nyt kun asunto odottaa, en malta olla miettimästä tulevaa kevättä ja kaikkea sen jälkeen :)) Tuntuu, että on vihdoin saanut sen kaivatun potkun takalistoon, jotta liikettä nainen! On aika siirtyä uusien kysymysten ja ajatusten äärelle, mutta enemmän nauttimaan nykyhetkestä kuin pohtimaan tulevaa ja mennyttä.

Tämän muistelopurkauksen päätteeksi voin varmaan ilakoida siitä, että meillä alkaa Nijin kanssa agikoulutus heti maanantaina ja viikon päästä sunnuntaina päästään paimentelemaan lampaita. Varasin myös huurupäissäni paikan Elina Jänesniemen tokokoulutukseen niinikään Nippelle. Kevääseen toivottavasti mahtuu myös paljon hakuilua, jälkeilyä ja tottistelua kumpaisenkin neidon kanssa ja eiköhän se Raikulikin pääse osingoille aksailuista, jahka ehditään :)

Kategoria: Kuulumisia Heta