Ehkä joku tarkkasilmäinen on jo hoksannut, että olen hurahtanut viimepäivinä aforismeihin. Hassua, miten lyhyesti ja ytimekkäästi voi erilaisista elämän aihealueista lausahtaa varsin viisaita ja pysäyttäviä ajatuksia. Tuntuu, että viimeaikoina omat ajatukset ovat olleet niin umpisolmussa, ettei niihin ole saanut mitään tolkkua. Erilaisia visioita tulvii ja myllertää niin ääripäänaiheista, että tunnun käyvän hirveillä ylikierroksilla jatkuvasti. Ja mikäs sen parempi ajatusten selvittelyhetki kuin lenkki talvihorroksesta heräilevään luontoon? Varsinaista kevätsiivousta kävellä rauhassa ja nauttia tästä hetkestä. Huomaan leijuvani aivan liikaa tulevaisuudessa tai vastaavasti menneessä. Varsinaista aikamatkailua :P

Keväisissä maisemissa tallustellessa mielessä oli myös moni hyvä ystävä :) En tiedä, miksi minulle sanan “ystävä” käyttäminen on ollut aina kamalan vaikeaa. Helpompaa puhua kavereista, mutta se taas ei ole niille “special case” -kamuille oikein. Ruotsinreissun aikana heräsi monenlaisia ajatuksia ystävyydestä ja etenkin siitä, kuinka huonosti sitä näyttää taikka tunnustaa. Ja kuinka vaikeaa onkaan sanoa ihan vain kiitos hetkinä, jolloin se olisi paikoillaan. Ystävälle tuskin löytyy määritelmää, mutta etteköhän te itsenne tunnista :) Haluan vain sanoa, että olette tärkeitä <3

Koska olen häpeä kaikkien Ystävien piirikunnassa unohdettuani Ystävänpäivämerkinnän blogista, muistan teitä ekstrastin näin Bradley Trevor Grievea mukaillen:

“Niille, jotka uskoivat minuun, kun en enää itse siihen pystynyt. Niille, jotka hymyllään hälvensivät pimeyden kasvoiltani. Niille, jotka vaihtoivat taakkani vilpittömään iloonsa ja pitävät sitä hyvänä kauppana. Niille, joiden rakkaus ja nauru antoivat minulle siivet ja sinitaivaan. Niille, joita en voi kylliksi kiittää tässä elämässä enkä seuraavassakaan. Ystävilleni.”

Kategoria: Kuulumisia Heta