Tulee aikoja, jolloin on pakko myöntää itselleen jotain, jotta saa ajatussolmut selväksi ja pääsee taas eteenpäin elämässä. Luvassa on siis vuodatusta minun elämän viimeisimmistä vuosista koskien myös, ja etenkin, koirallista eloa.

Tuntuu, etten ole viimeisinä vuosina saanut oikein millään rintamalla elämää luotsattua eteenpäin. Möngerrän vain suunnittelematta eteenpäin, mutta seison kuitenkin vakaasti samassa pisteessä. Pyörin ympyrää loputtomasti katsellen ympärillä olevia polkuja, joista voisi valita. Sitten tulee hetki, kun pyöriminen alkaa stressaamaan ja kaivan itseni poteroon, jossa möllötän yksin pimeässä tuijotellen ohikiitäviä tuttuja ja tuntemattomia, joiden elämä on miljoona kertaa ihanampaa ja hienompaa kuin minun. Kuinka olen epäonnistunut ihmisenä ja teen aina asioita, joista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Koska pyörin paikallaan, kaikki päätökset ja asiat muistuttavat olemassaolostaan, eivätkä jää taakse, kuten kulkiessa eteenpäin.

Sen lisäksi, että unohdan itseni pyörimään paikoilleen, murehdin toisia. Oma elämä ei etene, kun huolet lähipiirissä painaa. Niitä sen enempää tähän ruotimatta totean vain, ettei kovin kevyellä myllerryksellä olla selvitty. Kantaisin niin mielelläni toisten murheet ja huolet, jotta muilla olisi helpompaa. Kantapään kautta useammin kuin kerran olen kuitenkin oppinut, ettei tämä kanna eteenpäin. Päinvastoin. Uskokaa tai älkää, tällaisessa tilanteessa oman edun muiden edelle vienti on vaikeaa.

Ja mitä lieveilmiöitä omassa elämässä paikallaan myllertäminen sitten nostattaa pintaan? Turhaumaa. Tämä näkyy erityisesti koirallisia ihmisiä seuratessa. Turhauttaa, kun en ole viimeiseen kahteen vuoteen aikuisten oikeasti saanut koirien kanssa aikaiseksi mitään. Kadehdin teitä kaikkia, jotka tahkoo tuloksia ja saa kaikkea aikaiseksi. Teillä on usko siihen nelijalkaiseen kaveriin, joka on suuri ylpeyden aihe. Ei se tarkoita, että asiaa tuodaan sen kummemmin julki, mutta se näkyy. Pitäkää huoli, ettei se kipinä sammu!

Minun kipinä koirajutuissa on ollut kauan, aivan liian kauan kadoksissa. Muistan niin elävästi hetken, kun sain Nijin <3 Olin niin ääriäni myöten onnellinen koirasta, joka täytti kaikki odotukset, mitä silloin osasin asettaa, ja enemmänkin - täyttäen ne edelleen. Ajan kuluessa muiden elämänhaarojen vaikutuksesta se ilo ja nautinto tehdä koiran kanssa alkoi muuttua pakkopullaksi. Välillä on toki ollut valoisampia hetkiä, mutta koiraharrastus alkoi muuttua tulosten hamuamiseksi. Kuin treenaisi ja touhuaisi koirien kanssa sumussa antamatta itse sydäntään ajatellen vain niitä tuloksia. Koska minunhan pitää olla niin hyvä ja pro joka asiassa. En saa epäonnistua. Miksen?

Koirat ovat kuitenkin olleet asia, joka on kantanut eteenpäin elämän pyörteissä. Ilman niitä olisin luultavasti ollut jo kauan aikaa todella pohjalla. Kun elämä alkaa muilta osin ahdistaa voi koirien kautta paeta todellisuutta. Ehkä tulosten hamuaminen tuntuu ihmismielestä jotenkin konkreettisemmalta.

Tämän paikallaan pyöriskelyn ohella olen todella hyvä suunnittelemaan elämää kauas tulevaisuuteen kuin pedaten ja varmistaen hyvän ja kolhuttoman elämän, mutten sitten kuitenkaan osaa ottaa sitä harppausta mihinkään suuntaan. Elän todella usein jossain kaukana tulevaisuudessa, enkä nauti tästä hetkestä ja olotilasta juuri nyt. Tiedättekö, aivan kuin jättäisi oman kehon tähän ja lähtisi mielen sopukoissa elämään tulevaan, kuviteltuun eloon.

Ja koska olen jo kauan pyörinyt paikoillaan, en osaa olla ahdistumatta pienistä muutoksista elämän saralla, vaikka pitäisi tehdä, eikä vain pohtia ja miettiä siirtymättä koskaan eteenpäin. Pitäisi rikkoa se ajatuskupla ympäriltä ja ryhtyä tuumasta toimeen. Unohtaa muut, muiden ajatukset ja mielipiteet. Tehdä ihan just niin kuin kohtalo ohjaa. Nauttia elämästä omin silmin ja tuntein, ei muiden ajatusten kautta.

Vaikka yhdessä kohdassa hutiloidessa ei uskoisi, tuntuu, että Minä olen ollut pitkään hukuksissa. Tiedättekö, tunteeton naamio naamalla porhallettu eteenpäin todellisen minän murehtiessa syntyjä syviä. Tämän seurauksena tiedän olleeni todella tökerö ihmisille tahtomattani, enkä ole niitäkään asioita osannut jättää taakseni vaan märehdin ja kannan sanojani myös vähäpätöisimmistä tilanteista harteillani. Vaikka anteeksi olisi pyydetty ja saatukin. Ja jos en ole pyytänyt, niin pyydän nyt.

Mitä tulee koirien kanssa puuhastelun kipinään, se alkaa hiljalleen virkoamaan :) Samoin paikallaan pyöriminen alkaa muuttua eteenpäinpyrkivämmäksi. Olen parhaani mukaan koittanut katkoa siteet niihin murhekekoihin, jotka perässä laahaa ja estää etenemistä. Enkä voi olla tarpeeksi kiittämättä taas ystäviä, joista on ollut olkapääksi hyvin olemattomissakin asioissa.

Tällaisia mietteitä tällä erää. Kiitos, että sain purkautua, keveni olo huomattavasti :) Ja nyt: Etiäpäin, mars!

Kategoria: Kuulumisia Heta