Edellisen postauksen oli tarkoitus olla kertomusta myös koirista, jotka blogissa vilisevät. Otetaan vahinkoa takaisin.

Satuin eksymään pitkästä aikaa erääseen blogiin ja luin mitä kauneimman jäähyväistekstin, joka oli osoitettu nuorelle koiralle. Aikuisten oikeasti ensimmäinen jäähyväisteksti, joka sai minut itkemään, vaikka aina surullinen mieli tuleekin lukiessa nelijalkaisten poismenosta. Havahduin ajatuksissani miettimään, entä sitten kun omista jonkun on aika lähteä? Toki asioita miettii ja vakuuttaa itselleen, että jos jotain terveydellistä tupsahtaa, pitää osata viheltää peli poikki ja ymmärtää päästää toinen kärsimyksistään. Varmasti helpommin sanottu kuin tehty, eikä minun ole onneksi tarvinnut tällaisia miettiä - vielä.

Sen lisäksi, että ajatukset karkasivat miettimään suruaikoja, pysähdyin kans miettimään miten vähän on viime vuosina arvostanut niitä omia mustaturkkeja (ja sitä epämustaa kanssa!). Tässäkin asiassa menen typerään vertailuun, vaikka jokainen on minulle tärkeä öttiäinen. Enkä ymmärrä tällekään mitään syytä. Ehkä se on taas niitä minän puolustuskeinoja? Koska minussahan ei saa olla vikaa, koska sen myöntäminen on vaikeaa.

Haluan tällä postauksella muistuttaa itselleni, kuinka ainutlaatuisia koirapersoonia minulla on käsissäni - ja kuinka huono olen sitä arvostamaan ;)

Minun elämäni varrella on ollut monenmoista koirapersoonaa, sillä en ole perheeni ainoa koiraihminen. Koiria on ollut aina kotikotona ja virallisesti omien koirien lisäksi haluan muistella erästä erittäin tärkeää koiraukkoa :)

 Ei ole ehkä kovin vaikea arvata kenestä on kyse, jos yhtään tuntee minun historiaa.

Muistikuvani Boyn tulemisesta ovat varsin hataria ja pentua vahvempi mielikuva on keltaisten lehtien vuoraamasta maasta ja auringonpaisteesta. Boy oli äitini koira, jonka kanssa hän touhusikin kaikenlaista. Pentuajoista hassuja mielikuvia ovat värilliset rouhetikut, joita saatiin silloisille koirille jaella aina välillä herkkupaloina.

Boyn nuoruusaikoina en ollut vielä erityisen liimautunut koiraan ja aika onkin sumeaa, muistikuvia sieltä täältä. Esimerkkinä muistan Boyn voittaneen paikallisessa mätsärissä koko potin kotiin. En tosin ollut tuolloin millään tasolla intoutunut koirien kanssa puuhastelun mahdollisuuksista, vaikka pk-esteillä siskon kanssa rymyttiinkin ja taisin joku treenikerta jättää sormet auton oven väliin intoillessani kentälle pääsystä..

Boysta oli jossain kohdassa muodostunut valtavan tärkeä ystävä ja leikkikaveri koulutaipaleeni alussa. Monet kerrat se on ollut mukana leikeissä ja leikki muuten roolinsa täydellisesti :) Boy kulki meidän perässä minne vain mentiinkin, tuli kutsusta luokse ja oli äärimmäisen luotettava seuralainen. Boy ei koskaan lähtenyt yksin pihakoivuja pidemmälle, lenkillä se kulki uskollisesti vierellä, ei koskaan edellä.

Koiraleikkien lisäksi aloin hiljalleen innostua puuhaamaan koiran kanssa muutakin. Lenkkeilyä, seikkailunpoikasia metsissä, taisteluleikkejä kepillä, tottelevaisuutta, agilitya.. Eikä aikaakaan, kun eksyttiin koirankentille äidin taukoiltua pienten lasten vuoksi useita vuosia. Kierrettiin sosiaaliringissä ja päästiin agilitya kokeilemaan. Niistä hetkistä kaikki alkoi.

Boyn kanssa eräs mieleenpainuvimmista matkoista oli hetkellinen asuminen Vihdin Ojakkalassa. Muistan kuinka koluttiin lenkkipolkuja ja tavattiin kauan aikaa sitten saatuja kirjekaverikoiria, jotka sattumalta olivat samaiselta paikkakunnalta :D Muistan elävästi myös sen, kun naapurin poika totesi minulle harjaillessani Boyta tämän tultua vasta Kuhmosta mukaan, etten hetken päästä jaksa innostua koirasta. Totesin, että en ole vielä tähän kahdeksaan vuoteen kyllästynyt Boyhin ja tunnollisesti sitä lenkittelinkin ja kiikutin pitkin naapurustoa.

Boy oli elämänsä varrella Jylhäkallion kuningas, koiralauman johtajakoira ja milloin ties mitä :) Ennen kaikkea kuitenkin kotikoira, joka rakasti yhdessä oloa ja käpertyi aina ulko-oven eteen nukkumaan. Jos satuimme nukkumaan muualla, kuten leikkimökissä, Boy vahti uskollisesti leikkimökkiä nukkuen oven edessä. Arkielämän “Lassie” <3

Nepo saapui minulle Boyn ollessa kymmenen ja eikä alkukesää pidemmälle ehditty, kun vanhuuden tuomat vaivat veivät voiton collieukosta. Samoina päivinä sain kirjeen Kannuksesta, jonne olin päässyt opiskelemaan. Uudet seikkailut kutsuivat uuden koiran kanssa. Eikä se taival ollut helpoimmasta päästä. Minun oli aika oppia, että satukirjojen höpötykset maailman uskollisimmista koirista vaati jotain muutakin kuin vain olettamista. Neponhan piti olla sellainen nöyrä ja kuuliainen groenendael ;)

Neposen elämä olisi voinut olla jonkun muun käsissä huomattavasti erilaisempaa. Minun osaamattomissa käsissä tulinen belgiherra oli vähän turhan haasteellinen, mutta hengissä on selvitty tähän päivään saakka. Nepon elämä on tätä nykyä varsin seesteistä, vaikka osaa belgiherra edelleen kujeilla ja innostua asioista kympillä. En voi sanoa oppineeni kenenkään muun kautta yhtä paljon kuin Nepon, jonka kanssa eläessä on saanut kokea, mitä belgi on hienoimmillaan ja kamalimmillaan. Jälkikäteen harmittaa, kuinka paljon koiraa on tullut parjattua, vaikka suurimmat ongelmat ovat olleet minun tietämättömyys ja kyvyttömyys käsitellä tulisen puhuttelevaa koiraa. Koska Nemppasessa on minusta se belgin ydin, tulee tuleva kennelnimi olemaan sitä kuvaileva. Nepo on opettanut niin valtavan paljon belgialaisten tulisuudesta ja kietoi minut kokonaan ympärilleen. Voi kumpa osaisin olla arvoisesi kaksijalkainen <3 Toivon suuresti tilanteiden muuttuvan vielä niin, että minun on mahdollista hyvällä omalla tunnolla tarjota sinulle koti luotani.

Seuraavaa mustaa hankkiessa totesi isäni minun olevan hullu. Vaikka Nepon kanssa kuljettiinkin kivikkoista polkua, ei belgin jättämä tassunjälki lähde koskaan. Jokin vetoaa ja suuresti. Minkäs teet.

Niji oli varsinainen toiveiden täyttymys. Koira oli juuri sitä, mitä halusinkin - elämäni valo. Se missä Boy ja Nepo ovat talsineet kanssani erityisiä matkoja elämässäni, Niji kantoi sellaisten murheikkojen ylitse, etten voi olla iloitsematta koiran olemassaolosta tarpeeksi. Nijin kanssa on päästy niihin tavoitteisiin, joita koiralle olen asettanutkin. Se on luonteeltaan mitä ihanin ja harrastuskoirana äärimmäisen hieno - jos vain osaisin arvostaa Nippeä yhtä paljon kuin sen saadessani. Kun sen lukon saan auki, tiedän, että jysähtää :) Ja tarkoitan fiiliksen vapautumista kisatilanteissa.

Haiven Rinsessa on aina iloinen ja valmis tekemään. Ja helppo! Mutta olen vakuuttunut, että Nepon jälkeen mikä vain tuntuu helpolta ;) Tosin Nijin kanssa on painittu toisenlaisten ongelmien parissa koiran itsenäisyydestä ja kovuudesta johtuen. Odotan innolla, että pääsen Nijin kanssa tositoimiin harrastusten parissa. Toivon, että kehityn ohjaajana vieläkin lisää ja saan Nijistä sen täyden potentiaalin irti. Nis on hieno koira, siitä ei päästä ylitse tai ympäri. Minun sateenkaareni <3

Ja jos Nepo ja Niji ovat olleet kuin yö ja päivä, on Raiku ulkoavaruudesta. Laumanjatkoksi tupsahtanut Laa on ollut jotain ihan muuta ja sitä kautta tuonut taas uusia haasteita. Arjessa äärimmäisen helppo, vaikkakin kohelo Raiku on lauman Hovinarri :) Iloinen ja kiintyväinen Lotkolapsi on osoittautunut mallikkaaksi harrastuskoiran aluksi, vaikka kakarahan se vielä on ja vielä on pitkä taival kohti aikuisuutta. Raikun kanssa ollaan oltu varsin lupsakalla asenteella liikkeellä asiassa kuin asiassa. Elämäniloinen kodinvaihtajalapsi jaksaa puuhata ja olla touhuissa mukana.

Nijin pentujen vuoksi olen päässyt vihdoin puuhaamaan keskittyen Lotkolapsukaiseen ja vaikka kuinka kahden koiran kanssa säveltäessä yritänkin paneutua kumpaankin tasapuolisesti, kyllä se yhteinen aika vaan on hyväksi Raikun kanssa. Huomaan, että meidän kahden välinen suhde on parantunut huimasti ihan muutamassa viikossa. Nijin roikkuessa remmissä mukana Raiku on tärkeää elämänvaihettaan eläessä jäänyt hieman takavasemmalle, vaikka tarvitsee tällä hetkellä paljon tukea. Nepon kautta oppineena haluan pyrkiä olemaan mahdollisimman luotettava tukipilari koiralle arjessa ja huomaan, että Raikun kanssa luottamuksen hiominen on jäänyt vähemmälle, vaikka sitä olen pyrkinyt jatkuvasti vahvistamaan. Niin se vain on, että kyllä kahden tai useamman koiran kanssa puuhatessa jää toinen aina tilanteen mukaan hieman varjoon.

Raikun matka kohti aikuisuutta käsittää siis jonkinlaisen puolustuksen heräämistä tällä hetkellä ja se näkyy pienenä pöhinäkautena. Pöhinöitä pidän hieman epäluottamuslauseina, vaikkei mistään suuremman luokan mörköilystä olekaan kyse. Raiku suhtautuu mörköilyyn hirveän reippaasti ja kaikki jännät asiat tsekataan omatoimisesti tai pienellä “mene vain” -tuella. Nijin jälkeen mörköikä vaan on itselle taas “uutta” ja Neposta oppineena haluan orastaviin merkkeihin puuttua varhain.

Loppuun haluan todeta, että minulla on käsissä kolme Maailman Hienointa koiraa. Kukin on omalla persoonallisella tavallaan täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat. Minun tehtävä on muokkautua näiden täydellisten koirien muottiin ja luotsata ne niille annettujen ominaisuuksien voimin eteenpäin. Oli kyse arkielämästä taikka harrastusjutuista. Olen huono ohjaaja, jos en osaa muokkautua koiran mukaan. Pitäisi lakata vähättelemästä ja löytää heikkouksien ja puutteiden sijasta vahvuudet.

Kategoria: Kuulumisia, Koiruuksia Heta